Voiko satavuotias oppia uusia temppuja?
Kuvan lisenssi CC0.
Suomen itsenäisyyden ensimmäiset sata vuotta sattuivat historialliseen poikkeusaikaan. Useiden sukupolvien uurastuksen lisäksi maata rakennettiin halvan ja helposti hyödynnettävän fossiilienergian eli käytännössä öljyn avulla. Se on mahdollistanut läntisessä maailmassa ennen kokemattoman aineellisen vaurauden.
Tätä poikkeustilaa, jossa energiaa on riittänyt tuhlattavaksi, on viime sukupolvien aikana alettu pitää petollisesti asioiden tavallisena tilana. Niin yhteiskunta- kuin taloustieteissäkin unohdetaan toistuvasti energian määräävä vaikutus parin viime vuosisadan kehitykseen.
Helposti saavutettavasta öljystä saatavan nettoenergian määrä on ylivoimainen muihin energianlähteisiin nähden. Halvan öljyn ajat ovat kuitenkin ohi öljyn tuotantohuipun tultua vastaan. Koska yhteiskuntamme perustoiminnot ja infrastruktuuri ovat kauttaaltaan öljyriippuvaisia, edessä on väistämättä suuria muutoksia.
Satavuotiaan on tehtävä valintoja: Aloitetaanko sopeutuminen tulevaisuuden energia- ja ilmastonäkymiin vai pitäydytäänkö uskossa talouskasvun loputtomuuteen ja jonkin tulevaisuuden teknologian pelastavuuteen. Itse en luottaisi pelkkään uskoon, vaan suosisin vaiheittaista sopeutumista ja kohtuullistamista, joka voidaan aloittaa heti.
Laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen. Mitkä toiminnot ovat niin tärkeitä, että ne pitää säilyttää vähenevän energian maailmassa?
Pääministeri Juha Sipilä kirjoitti vastikään, että ”suomalainen viljelijä kykenee edelleen ruokkimaan suomalaiset” (Maaseudun Tulevaisuus 24.11.2017). Asia ei ole näin mutkaton. Suomen maatalous kärsii vaikeasta kannattavuuskriisistä, ja se on täysin riippuvaista fossiilisten polttoaineiden, lannoitteiden sekä torjunta-aineiden tuonnista.
Millaista itsenäisyyttä on olla täysin riippuvainen energian saatavuudesta sekä maailmantalouden heilahteluista? Todellinen itsenäisyys vaatisi omavaraisuuden turvaamista sellaisten perustarpeiden osalta kuten ruoka, vesi, terveydenhuolto ja koulutus.
Myös monimuotoinen paikallisluonto antimineen nousee jälleen elämän perusedellytykseksi. Tämä kohtalonyhteys on fossiilienergisessä poikkeustilassa päässyt hämärtymään. On syytä käyttää kaikki keinot lajistomme ja uhanalaisten elinympäristöjen, kuten vanhojen metsien, suojelemiseksi sekä riista- ja kalakantojen kunnossapidoksi ja elvyttämiseksi.
Satavuotias Suomi elää yhä poikkeusaikaa, jonka päättymisen merkkejä ei haluta nähdä. Politiikkaa tehdään talouskasvun ehdoilla kuin mitään tulevaisuuden kehitykseen vaikuttavia murroksia ei olisi olemassa. Oppiiko satavuotias uusia temppuja? Siihen voimme jokainen yrittää vaikuttaa näyttämällä päättäjille ja toisillemme, mitä pidämme tärkeänä seuraavien sadan vuoden suhteen.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 6.12.2017.
Tätä poikkeustilaa, jossa energiaa on riittänyt tuhlattavaksi, on viime sukupolvien aikana alettu pitää petollisesti asioiden tavallisena tilana. Niin yhteiskunta- kuin taloustieteissäkin unohdetaan toistuvasti energian määräävä vaikutus parin viime vuosisadan kehitykseen.
Helposti saavutettavasta öljystä saatavan nettoenergian määrä on ylivoimainen muihin energianlähteisiin nähden. Halvan öljyn ajat ovat kuitenkin ohi öljyn tuotantohuipun tultua vastaan. Koska yhteiskuntamme perustoiminnot ja infrastruktuuri ovat kauttaaltaan öljyriippuvaisia, edessä on väistämättä suuria muutoksia.
Satavuotiaan on tehtävä valintoja: Aloitetaanko sopeutuminen tulevaisuuden energia- ja ilmastonäkymiin vai pitäydytäänkö uskossa talouskasvun loputtomuuteen ja jonkin tulevaisuuden teknologian pelastavuuteen. Itse en luottaisi pelkkään uskoon, vaan suosisin vaiheittaista sopeutumista ja kohtuullistamista, joka voidaan aloittaa heti.
Laitetaan asiat tärkeysjärjestykseen. Mitkä toiminnot ovat niin tärkeitä, että ne pitää säilyttää vähenevän energian maailmassa?
Pääministeri Juha Sipilä kirjoitti vastikään, että ”suomalainen viljelijä kykenee edelleen ruokkimaan suomalaiset” (Maaseudun Tulevaisuus 24.11.2017). Asia ei ole näin mutkaton. Suomen maatalous kärsii vaikeasta kannattavuuskriisistä, ja se on täysin riippuvaista fossiilisten polttoaineiden, lannoitteiden sekä torjunta-aineiden tuonnista.
Millaista itsenäisyyttä on olla täysin riippuvainen energian saatavuudesta sekä maailmantalouden heilahteluista? Todellinen itsenäisyys vaatisi omavaraisuuden turvaamista sellaisten perustarpeiden osalta kuten ruoka, vesi, terveydenhuolto ja koulutus.
Myös monimuotoinen paikallisluonto antimineen nousee jälleen elämän perusedellytykseksi. Tämä kohtalonyhteys on fossiilienergisessä poikkeustilassa päässyt hämärtymään. On syytä käyttää kaikki keinot lajistomme ja uhanalaisten elinympäristöjen, kuten vanhojen metsien, suojelemiseksi sekä riista- ja kalakantojen kunnossapidoksi ja elvyttämiseksi.
Satavuotias Suomi elää yhä poikkeusaikaa, jonka päättymisen merkkejä ei haluta nähdä. Politiikkaa tehdään talouskasvun ehdoilla kuin mitään tulevaisuuden kehitykseen vaikuttavia murroksia ei olisi olemassa. Oppiiko satavuotias uusia temppuja? Siihen voimme jokainen yrittää vaikuttaa näyttämällä päättäjille ja toisillemme, mitä pidämme tärkeänä seuraavien sadan vuoden suhteen.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 6.12.2017.