Suuri unohdus
Kävin kesällä Ristiinassa Astuvansalmen kalliomaalauksilla, ja retki oli monessakin mielessä hyvin ajatuksia herättävä. Jälleen kerran oli mykistävää nähdä tuhansia vuosia vanhoja merkkejä esivanhemmistamme, jotka aikoinaan niin laajoja erämaita täällä samoilivat. Erityisesti tarkkarajainen, punainen kämmenenjälki kallion kyljessä sai niin minussa kuin muissakin seurueemme jäsenissä aikaan syviä liikutuksen tunteita.
Pohdimme yhdessä näiden merkkien ja maalausten selitystä. Sitähän on aprikoitu aina siitä lähtien, kun Sibelius löysi ensimmäiset kalliomaalaukset Vitträsk-järveltä 1910-luvun alussa. Tulkinnat ovat eläneet, mutta toisin kuin esimerkiksi Egyptin muinaisten hieroglyfien tapauksessa, kalliomaalaustemme salaisuutta ei olla osattu vakuuttavasti murtaa.
Kyse ei olekaan loogisesta merkkijärjestelmästä, jonka voisimme jonkinlaisen Rosettan kiven avulla selvittää, vaan muinaisen, pohjoisen pyyntikulttuurin maailmankuvan symboliikasta. Symboliikasta, joka vuosituhansien ajan tarjosi esivanhemmillemme toimivan ja tasapainoa ylläpitävän selityksen maailmasta. Hätkähdin, kun tunsin sydämessäni ensimmäistä kertaa syvästi tapahtuman, joka on mielestäni yksi suurimmista, merkittävimmistä ja järkyttävimmistä historiassamme: lähes koko ihmiskunta on unohtanut juurensa ja paikkansa maailmassa.
Suulliselle perimätiedolle rakentuneiden kansojen tieto, myytistö ja koko maailmankuva välittyivät katkeamattomana ketjuna sukupolvelta toiselle. Nämä kulttuurit kehittyivät aikojen saatossa vastaamaan aina kulloisenkin luonnonympäristön olosuhteisiin, mistä ovat syntyneet erot esimerkiksi pohjoisten ja eteläisten animististen keräily- ja pyyntikulttuurien välille. Olennaista kuitenkin on, että näiden kulttuurien sukupolvien väliset ketjut jatkuivat ajassa aina kymmenien- ellei jopa satojentuhansien vuosien taakse, periaatteessa jopa ihmisen alkukotiin saakka!
Kutsumme elämäntapaamme valistuneeksi ja vapaaksi. Kuitenkin sen eristävä ja yksinäinen, ihmiset juuriltaan repivä kauheus ilmenee tässä unohduksessa. Globaali sivilisaatiomme on tähän päivään tultaessa katkaissut lähes kaikilta maailman ihmisiltä sen ikiaikaisen ketjun, joka on perusta ihmisyydellemme. Siksi mekin olemme niin kaukana esivanhempiemme maailmasta, jossa Suomen kalliomaalaukset on luotu. Ja joka päivä kehitys ajaa yhä ahtaammalle ne viimeiset kansat, jotka vielä muistavat. Pääni menee pyörälle, kun yritän kuvitellakin tämän historiallisen, yhä etenevän tapahtumasarjan mittasuhteita.
Me kaikki voimme nähdä sitä seuranneet jäljet, ja ne olivat nähtävissä myös Astuvansalmella. Kalliomaalauksille kulkevaa luontopolkua ympäröiviä metsiä oli "hoidettu" lähes koko matkalta, myös aivan kalliomaalausten lähettyviltä. Ihmiset, jotka elivät syvässä kohtalonyhteydessä heitä ympäröivän luonnon kanssa, pyytäen ja sopien, maalasivat kallioihimme nuo tuhansia vuosia kestäneet mielenmaisemat. Ihminen, joka kuvittelee olevansa vapaa ja irrallaan tuosta kohtalonyhteydestä, kaatoi maalauksia ympäröivät metsät. Kuinka kauan voimme jatkaa näin?
Muisti on palautettava. Ensimmäinen askel kohti sitä on unohduksen tilan kollektiivinen havaitseminen ja ymmärtäminen. Sitä seuraa vaikeampi osuus, sillä emme voi enää tietopohjaisesti selvittää kuin jäänteitä esivanhempiemme maailmankuvasta. Jotta voimme muistaa, meidän on tiedon lisäksi luotettava intuitioomme ja siihen, että meitä ympäröivä luonto kertoo meille, miten ikiaikainen viisaus auttaa meitä tässä ajassa löytämään elollemme merkityksen, paikan ja tasapainon.
Pohdimme yhdessä näiden merkkien ja maalausten selitystä. Sitähän on aprikoitu aina siitä lähtien, kun Sibelius löysi ensimmäiset kalliomaalaukset Vitträsk-järveltä 1910-luvun alussa. Tulkinnat ovat eläneet, mutta toisin kuin esimerkiksi Egyptin muinaisten hieroglyfien tapauksessa, kalliomaalaustemme salaisuutta ei olla osattu vakuuttavasti murtaa.
Kyse ei olekaan loogisesta merkkijärjestelmästä, jonka voisimme jonkinlaisen Rosettan kiven avulla selvittää, vaan muinaisen, pohjoisen pyyntikulttuurin maailmankuvan symboliikasta. Symboliikasta, joka vuosituhansien ajan tarjosi esivanhemmillemme toimivan ja tasapainoa ylläpitävän selityksen maailmasta. Hätkähdin, kun tunsin sydämessäni ensimmäistä kertaa syvästi tapahtuman, joka on mielestäni yksi suurimmista, merkittävimmistä ja järkyttävimmistä historiassamme: lähes koko ihmiskunta on unohtanut juurensa ja paikkansa maailmassa.
Suulliselle perimätiedolle rakentuneiden kansojen tieto, myytistö ja koko maailmankuva välittyivät katkeamattomana ketjuna sukupolvelta toiselle. Nämä kulttuurit kehittyivät aikojen saatossa vastaamaan aina kulloisenkin luonnonympäristön olosuhteisiin, mistä ovat syntyneet erot esimerkiksi pohjoisten ja eteläisten animististen keräily- ja pyyntikulttuurien välille. Olennaista kuitenkin on, että näiden kulttuurien sukupolvien väliset ketjut jatkuivat ajassa aina kymmenien- ellei jopa satojentuhansien vuosien taakse, periaatteessa jopa ihmisen alkukotiin saakka!
Kutsumme elämäntapaamme valistuneeksi ja vapaaksi. Kuitenkin sen eristävä ja yksinäinen, ihmiset juuriltaan repivä kauheus ilmenee tässä unohduksessa. Globaali sivilisaatiomme on tähän päivään tultaessa katkaissut lähes kaikilta maailman ihmisiltä sen ikiaikaisen ketjun, joka on perusta ihmisyydellemme. Siksi mekin olemme niin kaukana esivanhempiemme maailmasta, jossa Suomen kalliomaalaukset on luotu. Ja joka päivä kehitys ajaa yhä ahtaammalle ne viimeiset kansat, jotka vielä muistavat. Pääni menee pyörälle, kun yritän kuvitellakin tämän historiallisen, yhä etenevän tapahtumasarjan mittasuhteita.
Me kaikki voimme nähdä sitä seuranneet jäljet, ja ne olivat nähtävissä myös Astuvansalmella. Kalliomaalauksille kulkevaa luontopolkua ympäröiviä metsiä oli "hoidettu" lähes koko matkalta, myös aivan kalliomaalausten lähettyviltä. Ihmiset, jotka elivät syvässä kohtalonyhteydessä heitä ympäröivän luonnon kanssa, pyytäen ja sopien, maalasivat kallioihimme nuo tuhansia vuosia kestäneet mielenmaisemat. Ihminen, joka kuvittelee olevansa vapaa ja irrallaan tuosta kohtalonyhteydestä, kaatoi maalauksia ympäröivät metsät. Kuinka kauan voimme jatkaa näin?
Muisti on palautettava. Ensimmäinen askel kohti sitä on unohduksen tilan kollektiivinen havaitseminen ja ymmärtäminen. Sitä seuraa vaikeampi osuus, sillä emme voi enää tietopohjaisesti selvittää kuin jäänteitä esivanhempiemme maailmankuvasta. Jotta voimme muistaa, meidän on tiedon lisäksi luotettava intuitioomme ja siihen, että meitä ympäröivä luonto kertoo meille, miten ikiaikainen viisaus auttaa meitä tässä ajassa löytämään elollemme merkityksen, paikan ja tasapainon.