Ojasta allikkoon
Kun ympäristökriisiä yritetään hillitä, painotetaan monesti teknologisia ratkaisuja. Teknologiset ratkaisut eivät juurikaan edellytä elämäntapamuutoksia, minkä vuoksi niiden varaan on helppo jättäytyä. Valitettavasti teknologiset ratkaisut vievät monesti ojasta allikkoon, jos kulutuksen annetaan edelleen pysyä holtittomalla tasolla.
On nimittäin syytä muistaa, että varsinkin teollisen mittakaavan tuotanto jättää aina jälkensä, eikä se ole koskaan täysin haitatonta tai ”vihreää”. Ensisijaisesti on keskityttävä tuotannon ja kulutuksen määrän vähentämiseen. Samalla kaikki, mikä on välttämätöntä ja tarpeellista, pyrittäisiin tietysti tuottamaan mahdollisimman haitattomasti huomioiden laaja-alaisesti tuotannosta aiheutuvat ympäristövaikutukset.
Hyvä esimerkki ”vihreiksi” väitettyjen teknologioiden ojasta allikkoon -luonteesta liittyy liikennepolttoaineisiin, akkuteknologiaan ja kaivostoimintaan. Malminetsijät tonkivat Suomeakin ristiin ja rastiin harvinaisten maametallien kiilto silmissään. Näitä raaka-aineita tarvitaan metalleja tuhlailevien älylaitteiden lisäksi muun muassa sähköautojen akkujen valmistamiseen.
Kun esimerkiksi biokaasu tai jätepohjainen etanoli liikennepolttoaineina ovat paikallisen tuotannon ja jonkinasteisen valtiollisen omavaraisuudenkin mahdollistavia vaihtoehtoja, vaatii sähköauto akkuineen jo huomattavasti monimutkaisemman tuotantokoneiston, jonka ympäristövaikutukset ovat monelta osin karuja. Erityisen synkkiä pilviä nousee niiden alueiden ylle, jotka joutuvat kaivosten vaikutuspiiriin.
Suomen nykyinen kaivoslaki on kuin kolonialismin alkuajoilta. Luonnonvarat viedään rikastuttamaan monikansallisia kaivosyhtiöitä ja riskisijoittajia, kun haitat jäävät paikallisesti kärsittäviksi. Nykyisin tyydytään siihen, että maahamme saadaan suhdanneherkkiä työpaikkoja samalla, kun kaivoshanke vaarantaa alueen jo olemassa olevia elinkeinoja, luonnonoloja sekä asuinviihtyvyyttä. Nykyisen kaivoslain puitteissa oikeuksia kaivostoiminnan uhatessa ei tunnu olevan maanomistajilla, kunnilla eikä luonnonsuojelualueillakaan.
Tunnelinäköisyys ilmastokatastrofin hillitsemisessä voi siis akkuteollisuuden kasvun myötä johtaa muun muassa siihen, että paikallisesti aina katastrofaalinen kaivostoiminta Suomessakin yleistyy entisestään. Nämäkin haitat jäisivät kuitenkin epäoikeudenmukaisesti niiden kannettaviksi, jotka kaivosten vaikutusalueilla sattuvat asumaan.
On herättävä siihen, että nykyisen kaltaista aineellista yltäkylläisyyttä ja talouden jatkuvaa kasvua ei voida ylläpitää ilman konkreettisia jälkiä ja seurauksia ympäristössämme, olivat teknologiamme miten ”vihreitä” tahansa.
Vaihtoehdoksemme jää kulutustasomme sopeuttaminen niihin rajoihin, jotka luonto meille ystävällisesti asettaa, ja tarpeellisen tuotannon järjestäminen mahdollisimman harmittomalla tavalla.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 5.6.2019.
On nimittäin syytä muistaa, että varsinkin teollisen mittakaavan tuotanto jättää aina jälkensä, eikä se ole koskaan täysin haitatonta tai ”vihreää”. Ensisijaisesti on keskityttävä tuotannon ja kulutuksen määrän vähentämiseen. Samalla kaikki, mikä on välttämätöntä ja tarpeellista, pyrittäisiin tietysti tuottamaan mahdollisimman haitattomasti huomioiden laaja-alaisesti tuotannosta aiheutuvat ympäristövaikutukset.
Hyvä esimerkki ”vihreiksi” väitettyjen teknologioiden ojasta allikkoon -luonteesta liittyy liikennepolttoaineisiin, akkuteknologiaan ja kaivostoimintaan. Malminetsijät tonkivat Suomeakin ristiin ja rastiin harvinaisten maametallien kiilto silmissään. Näitä raaka-aineita tarvitaan metalleja tuhlailevien älylaitteiden lisäksi muun muassa sähköautojen akkujen valmistamiseen.
Kun esimerkiksi biokaasu tai jätepohjainen etanoli liikennepolttoaineina ovat paikallisen tuotannon ja jonkinasteisen valtiollisen omavaraisuudenkin mahdollistavia vaihtoehtoja, vaatii sähköauto akkuineen jo huomattavasti monimutkaisemman tuotantokoneiston, jonka ympäristövaikutukset ovat monelta osin karuja. Erityisen synkkiä pilviä nousee niiden alueiden ylle, jotka joutuvat kaivosten vaikutuspiiriin.
Suomen nykyinen kaivoslaki on kuin kolonialismin alkuajoilta. Luonnonvarat viedään rikastuttamaan monikansallisia kaivosyhtiöitä ja riskisijoittajia, kun haitat jäävät paikallisesti kärsittäviksi. Nykyisin tyydytään siihen, että maahamme saadaan suhdanneherkkiä työpaikkoja samalla, kun kaivoshanke vaarantaa alueen jo olemassa olevia elinkeinoja, luonnonoloja sekä asuinviihtyvyyttä. Nykyisen kaivoslain puitteissa oikeuksia kaivostoiminnan uhatessa ei tunnu olevan maanomistajilla, kunnilla eikä luonnonsuojelualueillakaan.
Tunnelinäköisyys ilmastokatastrofin hillitsemisessä voi siis akkuteollisuuden kasvun myötä johtaa muun muassa siihen, että paikallisesti aina katastrofaalinen kaivostoiminta Suomessakin yleistyy entisestään. Nämäkin haitat jäisivät kuitenkin epäoikeudenmukaisesti niiden kannettaviksi, jotka kaivosten vaikutusalueilla sattuvat asumaan.
On herättävä siihen, että nykyisen kaltaista aineellista yltäkylläisyyttä ja talouden jatkuvaa kasvua ei voida ylläpitää ilman konkreettisia jälkiä ja seurauksia ympäristössämme, olivat teknologiamme miten ”vihreitä” tahansa.
Vaihtoehdoksemme jää kulutustasomme sopeuttaminen niihin rajoihin, jotka luonto meille ystävällisesti asettaa, ja tarpeellisen tuotannon järjestäminen mahdollisimman harmittomalla tavalla.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 5.6.2019.