Lannistajat kannustajiksi
Kuvan lisenssi CC0.
”Ihminen on ainoa eläin maapallolla, jonka jälkeläiset eivät enää voi kopioida vanhempiensa elämäntapaa. Maapallo ei kestä sitä”, toteaa eräopas Huck Middeke Ylen haastattelussa. Middeke järjesti hiljattain Jyväskylän liepeillä primitivismikokeilun, jossa elettiin kuukausi metsässä luonnon ehdoilla.
Verkon puolella monet närkästyivät moisesta kokeilusta saman tien. Middeken kokeilua arvosteltiin mm. siitä, etteivät kaikki maapallon 7 miljardia ihmistä voi muuttaa metsään asumaan, että heillä oli makuupussit mukanaan ja että ei maailma tuollaisella kokeilulla pelastu. Aivan kuin kestävän elämäntavan puolesta ei saisi tehdä eikä sanoa mitään ellei ole itse täydellinen ja ellei teko osoita yksiselitteisen selvää keinoa koko maailman pelastamiseen.
Ihmettelen joidenkin tarvetta hyökätä niitä kohtaan, jotka yhteiseksi parhaaksemme haluavat kokeilla vaihtoehtoja, herättää keskustelua ja ajatuksia sekä osoittaa, että kulutukseen perustuva elämäntapa ei ole ainoa mahdollinen. Voi olla, että alitajuinen tieto omasta osallisuudesta ympäristökriisiin saa lyttääjissä aikaan sen, että pelkästään toisten ihmisten oleminen ja teot saavat aikaan syyllistymisreaktion. Kun tekee kestävää elämäntapaa edistävästä maalitaulun tai sälyttää ongelmat vaikkapa kiinalaisten niskoille, ei omaa vastuuta tarvitse miettiä.
Samaan aikaan Ylen uutissivustolla on varsin suoraa ja kaunistelematonta puhetta, jollaista olen tottunut lukemaan lähinnä Elonkehä-lehdestä. Ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen, toteaa haastattelussaan, että ainoa tie, joka ei johda umpikujaan nykyisessä ympäristökriisissä, on tunnustaa, että ”kohta rytisee ja kovaa.” Huomio pitäisi Hukkisen mukaan pikimmiten kääntää siihen, kuinka kriisissä eletään.
Kymmenisen vuotta sitten aloin itse vakuuttua siitä, että planetaariset rajat on ylitetty ja ihmisen aiheuttama ympäristökriisi voi ennemmin tai myöhemmin koitua kohtalokkaaksi. Tuolloin uskoin kuitenkin, että puhutaan vuosikymmenistä ennen kuin mitään kovin merkittävää alkaa tapahtua.
Sittemmin on pitänyt havahtua siihen, että romahdus ei tulekaan sitten joskus, vaan se on jo käynnissä eri asteisesti eri paikoissa. Se ei ole elokuvista tuttu äkillinen apokalypsi, vaan koostuu useista ”viheliäisistä kriiseistä”, kuten Hukkinen niitä nimittää. Se on hidas prosessi jossa poliittiset, taloudelliset, humanitääriset, sotilaalliset ym. kriisit sekoittuvat ympäristökriisin kanssa tehden syy-seuraussuhteista vaikeatajuisia.
Kesän pahaenteisten helteiden jälkeen minulla olisikin toive lannistajille: Voisitteko yrittää nyrjäyttää mieltänne sen verran, että voisitte latistamisen sijaan alkaa kannustaa niitä, jotka yrittävät tehdä jotain? Nyt kaivataan kannustusta, kokeilunhalua, yhteistä vastuunkantoa ja osallistumista. Avunantoa ja solidaarisuutta. Voimia ei voida enää hukata kielteisyyden kylvämiseen.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä.
Verkon puolella monet närkästyivät moisesta kokeilusta saman tien. Middeken kokeilua arvosteltiin mm. siitä, etteivät kaikki maapallon 7 miljardia ihmistä voi muuttaa metsään asumaan, että heillä oli makuupussit mukanaan ja että ei maailma tuollaisella kokeilulla pelastu. Aivan kuin kestävän elämäntavan puolesta ei saisi tehdä eikä sanoa mitään ellei ole itse täydellinen ja ellei teko osoita yksiselitteisen selvää keinoa koko maailman pelastamiseen.
Ihmettelen joidenkin tarvetta hyökätä niitä kohtaan, jotka yhteiseksi parhaaksemme haluavat kokeilla vaihtoehtoja, herättää keskustelua ja ajatuksia sekä osoittaa, että kulutukseen perustuva elämäntapa ei ole ainoa mahdollinen. Voi olla, että alitajuinen tieto omasta osallisuudesta ympäristökriisiin saa lyttääjissä aikaan sen, että pelkästään toisten ihmisten oleminen ja teot saavat aikaan syyllistymisreaktion. Kun tekee kestävää elämäntapaa edistävästä maalitaulun tai sälyttää ongelmat vaikkapa kiinalaisten niskoille, ei omaa vastuuta tarvitse miettiä.
Samaan aikaan Ylen uutissivustolla on varsin suoraa ja kaunistelematonta puhetta, jollaista olen tottunut lukemaan lähinnä Elonkehä-lehdestä. Ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen, toteaa haastattelussaan, että ainoa tie, joka ei johda umpikujaan nykyisessä ympäristökriisissä, on tunnustaa, että ”kohta rytisee ja kovaa.” Huomio pitäisi Hukkisen mukaan pikimmiten kääntää siihen, kuinka kriisissä eletään.
Kymmenisen vuotta sitten aloin itse vakuuttua siitä, että planetaariset rajat on ylitetty ja ihmisen aiheuttama ympäristökriisi voi ennemmin tai myöhemmin koitua kohtalokkaaksi. Tuolloin uskoin kuitenkin, että puhutaan vuosikymmenistä ennen kuin mitään kovin merkittävää alkaa tapahtua.
Sittemmin on pitänyt havahtua siihen, että romahdus ei tulekaan sitten joskus, vaan se on jo käynnissä eri asteisesti eri paikoissa. Se ei ole elokuvista tuttu äkillinen apokalypsi, vaan koostuu useista ”viheliäisistä kriiseistä”, kuten Hukkinen niitä nimittää. Se on hidas prosessi jossa poliittiset, taloudelliset, humanitääriset, sotilaalliset ym. kriisit sekoittuvat ympäristökriisin kanssa tehden syy-seuraussuhteista vaikeatajuisia.
Kesän pahaenteisten helteiden jälkeen minulla olisikin toive lannistajille: Voisitteko yrittää nyrjäyttää mieltänne sen verran, että voisitte latistamisen sijaan alkaa kannustaa niitä, jotka yrittävät tehdä jotain? Nyt kaivataan kannustusta, kokeilunhalua, yhteistä vastuunkantoa ja osallistumista. Avunantoa ja solidaarisuutta. Voimia ei voida enää hukata kielteisyyden kylvämiseen.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä.