Keskellä kaikkea

Toisinaan kuulee jonkun kertovan, että hän asuu ”keskellä ei mitään”. Tai toinen tuumaa, ettei ikinä voisi muuttaa keskelle ei mitään, koska nykyisessä asuinsijassa on niin paljon elämää. Totisesti, miten tylsää onkaan siellä, missä ei ole elämää! Minäkin tiedän sellaisen paikan: se on kaupunki.

Kaupungissa ei ole mitään. On vain ihmisiä, ihmisen rakennelmia, ihmisen muokkaama ja kovettama maa, ihmisen koneita ja niiden meteliä sekä ihmisen roinaa ja roskia. Siellä täällä on puita, jotka on armeliaasti istutettu tai jätetty suunnitelmallisiin riveihin kivetyn maan rakosiin muistuttamaan siitä, mitä ihminen on täällä alistanut näennäiseen hallintaansa. Ihmiset pörräävät ihmisten ihmistelyissä ja riennoissa. Eikö joka puolelta silmille ja korville tunkeva ihmisen itsestään ja omasta mahtavuudestaan luoma tärkeilevä kuva olekin tylsistyttävä kaikessa ylimielisyydessään!

Kaupunki on kuin kupoli, joka eristää ja vieraannuttaa muusta todellisuudesta. Sieltä on vaikea nähdä ulos ja hahmottaa ihmistä laajempaa maailmaa. Yhteys muuhun olevaan katkeaa, kun arjessa koetaan enimmäkseen vain ihmisen luomaa ympäristöä. Saattaa syntyä harhoja siitä, että ihminen olisi maapallolla jotenkin itseriittoinen olento. Kaupunki ei kuitenkaan tule toimeen omillaan. Kaikki tuodaan sinne jostain muualta.

Kun ihminen viettää pitkittyneitä aikoja keskellä ei mitään, hän saattaa harhojen lisäksi alkaa kärsiä myös muistinmenetyksestä, jonka seurauksena hän ei välttämättä enää muista, mikä hän on, mihin hänen olemassaolonsa perustuu, ja mihin hänen kohtalonsa on sidottu. Kun juomamme vesi tulee vesilaitokselta ja syömämme ruoka ruokakaupoista, taju elämämme perusedellytysten synnystä katoaa. Kun tähtitaivas ja pimeys hukkuvat valosaasteeseen ja hiljaisuus sekä tuulen humina katoavat moottoreiden jylinään, taju olinpaikastamme unohtuu. Nöyryys ja kunnioitus rakasta ruokkijaamme, kallista kantajaamme kohtaan rapistuvat.

Kaupunkikupolin aiheuttamassa sisäänpäin kääntyneessä mielentilassa vain ihminen ja kone tai koneiden välityksellä tajuntaamme ammuttu sisältö on kiinnostavaa. Muu kuin ihminen tai ihmisen luoma kaikkeus pysyttelee huomiokyvyn ulottumattomissa, sillä kupolimielenmaiseman kuhina vaientaa sen etäisiksi ja kokemuksista irrallisiksi ajatuksiksi.

Onneksi kupolissa on myös halkeamia. Se ei pysty himmentämään kirkkaita kuutamoita tai pastellisävyisiä auringonlaskuja. Lähimetsät ja muut villin luonnon sirpaleet ovat tuiki tärkeitä todellisuudentajun ylläpitäjiä. Todellisuudentajuaan voi vahvistaa lisäksi ihailemalla vaikkapa Kuokkalan sillan naakkojen lentonäytöksiä, hakeutumalla Tourujoen oravien seuraan tai ottamalla lämminsydäminen yhteys toiseen ihmisolentoon. Metsässä yöpyminen vasta oivaa vastalääkettä onkin. Oman ja koko elonkehän yhteisen hyvinvoinnin puolesta kupoli kannattaakin särkeä aina, kun siihen on mahdollisuus.

Kirjoitus on julkaista kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä 13.3.2019.