Kanssaolentojemme kuiskaukset
Kuva: Shashank Hudkar / Unsplash.com
Tammikuun lopussa luin Helsingin Sanomista Katja Marteliuksen kirjoittaman herättelevän kolumnin siitä, mitä muut eläinlajit ihmisistä viestivät. Kolumnin innoittamana lainasin kirjastosta hollantilaisen filosofin Eva Meijerin kirjan Mistä valaat laulavat? - Eläinten kiehtova kieli.
Kirja valaisee hyvin sitä, miten huonosti moderni ihminen on ymmärtänyt muiden eläinten tietoisuutta. Mekanistisen maailmankuvan pohjalta ajateltiin taannoin, etteivät eläimet tunne kipua, ja vielä tänä päivänä eläimiä saatetaan pitää tahdottomina vaistokoneina. Toista tarinaa kertovat esimerkiksi preeriakoirat hälytyshuutoineen: kun pesää lähestyy ihminen, ne ilmoittavat mm. ihmisen pituuden, vaatteiden värin sekä sen, kantaako ihminen asetta.
Moderni ihminen on pitkään arvottanut maapallon elämää ihmiselle ominaisen älykkyyden mukaan ja nostanut itsensä jalustalle ylivertaisena luonnonvaltiaana. Muille eläinlajeille ominaisia älyn ja kognition muotoja on pidetty arvottomampina. Tiesitkö, että mehiläiset viestivät yhdyskunnalleen mesikasvien sijainnista tanssilla?
Sen lisäksi, että muilla eläimillä on sellaisia kykyjä, joista ihminen voi vain uneksia, ovat monet niistä äärimmäisen älykkäitä myös tavoilla, joita on aiemmin pidetty ihmisen yksityisomaisuutena. Esimerkiksi norsuilla näyttäisi olevan kehittynyt kieli, jolla viestitään tiedon lisäksi myös tunteista, aikeista ja jopa abstrakteista asioista. Lisäksi norsut surevat ja hautaavat kuolleita yhteisönsä jäseniä.
Kun tätä jatkuvasti kertyvää tietoa peilaa siihen, miten moderni ihminen kohtelee kanssaolentojaan esimerkiksi ruuan tehotuotannossa, olemme syvän järkytyksen partaalla. Kuinka paljon kärsimystä on luotu tunteville, tunteikkaille ja tietoisille olennoille, jotka ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin on aavistettu? Jos osaisimme kollektiivisesti tunnustaa teollisessa yhteiskunnassa vallitsevan välineellisen eläinsuhteen hirvittävyyden, voisi kokemus olla puhdistavuudestaan huolimatta ensi alkuun traumaattinenkin. Miten olemme voineet antaa näin mittavan kärsimyksen jatkua?
Korostettakoon, että en kritisoi ruuantuottajia. Ruuan alkutuotannon pitäisi olla yksi yhteiskuntamme arvostetuimmista aloista, mutta suurpääoman etuja palveleva uusliberaali talousjärjestelmä ja globaalit markkinat ovat pakottaneet tuottajat tilakokojen kasvattamiseen, niiden tehdasmaiseen tehostamiseen ja tukibyrokratian hetteikköön, jossa elannon epävarmuutta ja epävakaita tulevaisuudennäkymiä on siedettävä.
Katseet kannattaa ennemmin kääntää niihin tekijöihin, jotka pönkittävät järjestelmää, joka on epäoikeudenmukainen niin tuotantoon valjastettujen eläinten kuin ruuan alkutuotannossa työskentelevien ihmistenkin kannalta. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta ja siksipä olisi aika vaatia oikeutta niin eläimille kuin ruokamme tuottajillekin.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä.
Kirja valaisee hyvin sitä, miten huonosti moderni ihminen on ymmärtänyt muiden eläinten tietoisuutta. Mekanistisen maailmankuvan pohjalta ajateltiin taannoin, etteivät eläimet tunne kipua, ja vielä tänä päivänä eläimiä saatetaan pitää tahdottomina vaistokoneina. Toista tarinaa kertovat esimerkiksi preeriakoirat hälytyshuutoineen: kun pesää lähestyy ihminen, ne ilmoittavat mm. ihmisen pituuden, vaatteiden värin sekä sen, kantaako ihminen asetta.
Moderni ihminen on pitkään arvottanut maapallon elämää ihmiselle ominaisen älykkyyden mukaan ja nostanut itsensä jalustalle ylivertaisena luonnonvaltiaana. Muille eläinlajeille ominaisia älyn ja kognition muotoja on pidetty arvottomampina. Tiesitkö, että mehiläiset viestivät yhdyskunnalleen mesikasvien sijainnista tanssilla?
Sen lisäksi, että muilla eläimillä on sellaisia kykyjä, joista ihminen voi vain uneksia, ovat monet niistä äärimmäisen älykkäitä myös tavoilla, joita on aiemmin pidetty ihmisen yksityisomaisuutena. Esimerkiksi norsuilla näyttäisi olevan kehittynyt kieli, jolla viestitään tiedon lisäksi myös tunteista, aikeista ja jopa abstrakteista asioista. Lisäksi norsut surevat ja hautaavat kuolleita yhteisönsä jäseniä.
Kun tätä jatkuvasti kertyvää tietoa peilaa siihen, miten moderni ihminen kohtelee kanssaolentojaan esimerkiksi ruuan tehotuotannossa, olemme syvän järkytyksen partaalla. Kuinka paljon kärsimystä on luotu tunteville, tunteikkaille ja tietoisille olennoille, jotka ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin on aavistettu? Jos osaisimme kollektiivisesti tunnustaa teollisessa yhteiskunnassa vallitsevan välineellisen eläinsuhteen hirvittävyyden, voisi kokemus olla puhdistavuudestaan huolimatta ensi alkuun traumaattinenkin. Miten olemme voineet antaa näin mittavan kärsimyksen jatkua?
Korostettakoon, että en kritisoi ruuantuottajia. Ruuan alkutuotannon pitäisi olla yksi yhteiskuntamme arvostetuimmista aloista, mutta suurpääoman etuja palveleva uusliberaali talousjärjestelmä ja globaalit markkinat ovat pakottaneet tuottajat tilakokojen kasvattamiseen, niiden tehdasmaiseen tehostamiseen ja tukibyrokratian hetteikköön, jossa elannon epävarmuutta ja epävakaita tulevaisuudennäkymiä on siedettävä.
Katseet kannattaa ennemmin kääntää niihin tekijöihin, jotka pönkittävät järjestelmää, joka on epäoikeudenmukainen niin tuotantoon valjastettujen eläinten kuin ruuan alkutuotannossa työskentelevien ihmistenkin kannalta. Ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta ja siksipä olisi aika vaatia oikeutta niin eläimille kuin ruokamme tuottajillekin.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin kolumnina Suur-Jyväskylän lehdessä.